Old News 08/2018 ”Myrkyllinen hegemonia 1/2”

Blogpiece_8

Tästä päivityksestä olikin kasvamassa suunniteltua isompi järkäle, joten totesin paremmaksi pilkkoa kokonaisuuden kahteen osaan.

Aihe on sen verran olennainen koko tämän blogin, sekä muotoilun alla olevan hybrisetiikan osalta, että senkin takia sen palastelu on ihan perusteltua.

Edellisessä päivityksessäni käsittelin sukupuolen kokemuksen eri tahoja. Maskuliinisuutta, feminiinisyyttä ja androgyynisyyyttä. Mikään näistä ei suoraan kuitenkaan saa hybristä kiinnittymään itseensä samalla tavalla kuin nykyisessä länsimaisessa kulttuurissamme vallitseva hegemoninen maskuliinisuus ja erityisesti myrkyllinen maskuliinisuus. Koska aihe on myös todella olennainen pala Totentanzin koko tarinaa ja syntyhistoriaa, voi käsitteisiin tutustua paremmin vaikka Wikipedian kautta. (Linkki on englanninkielinen, suomenkielistä vastinetta ei ollut vielä kukaan Wikiin asti kirjaillut.)

Viitatessani nyt hegemoniseen maskuliinisuuteen käytän enemmän nyt Terry Kupersin suppeaa määritelmää sen osalta, että hegemoninen maskuliinisuus on se viitekehys, joka määrittelee ”tosimiehen” ominaisuudet länsimaissa. Näitä ovat nykyisin (R.W Connellin mukaan) mm. vahva kilpailuvietti, kyvyttömyys ilmaista muita tunteita kuin vihaa, haluttomuus ilmaista riippuvuutta tai heikkoutta, naisten halventaminen ja pitäminen esineinä tai alempiarvoisina, sekä homo-, trans- ja tiesmikäfobia. Teen erotuksen sen takia, (verrattuna R.W.Connellin määritelmään) että minusta hegemoninen maskuliinisuus on kokoelma ominaisuuksia, jotka muuttuvat sitten vallitsevan kulttuurin mukaan, sen sijaan että edustaisivat aina samoja ominaisuuksia. Niiden on kuitenkin oltava niitä ominaisuuksia, jotka takaavat maskuliinisille suurimman vallan, paremmat palkat ja yleisesti ottaen helpomman tien Onnelaan.

Tällä hetkellä hegemonia tuntuu olevan murroksessa sen osalta, mitkä ovat maskuliinisuuden tavoitelluimpia attribuutteja. Eli niitä ominaisuuksia, joiden avulla maskuliiniset henkilöt pystyvät saavuttamaan eniten valtaa ja arvostusta. Uskonkin, että Metoo-kampanjan suurin vaikutus tulee olemaan hegemonisen maskuliinisuuden muuttuminen. Pohjoismaissa muutos on varmasti ollut jo pidemmällä ennen Metoo-kampanjaa ja tämä osaltaan on näkynyt ulostuloina miehisen identiteetin katoamisesta ja pelkona siitä, että kaiken taustalla onkin jokin lukuisista feministien salaliitoista.

Loppuun vielä lyhykäinen päivitys tapahtumista Tampere kupliissa, josta nyt on vierähtänyt tätä kirjoittaessa aikaa toista viikkoa. Olin suurimman osan ajasta suunnitellusti myyntipöydän takana ja paikalla oli kyllä valtava määrä ihmisiä cosplay-tapahtuman vuoksi. Tämä tarkoitti myös sitä, että ihan kaikilla ei ollut ns. ostohousut jalassa vaikka pöydän reunusta kävikin moni kiinnostunut hieromassa. Silti jäi kokonaisuudesta oikein hyvä mieli ja ottaen huomioon paljonko siellä oli Tampere-talolla väkeä, niin järjestelyt sujuivat tosi mallikkaasti. Toivottavasti sinä olet yksi niistä uusista lukijoista, joka löytää tämän blogin nyt tarrasta löytyvän osoitteen avulla. Tervetuloa!

Tapasin taas lisää mielenkiintoisia tyyppejä kotimaisesta sarjakuvakentästä ja juuri ennen lähtöä Tampereelle sain tiedon, että tämä blogini pääsee kuukauden blogiksi sarjakuvablogit.com etusivulle. Yay!

Seuraavassa päivityksessä julkaisen sitten toisen osan tätä samaa kokonaisuutta, jossa avaan hieman myrkyllisen maskuliinisuuden aiheuttamaa tuhoa ja pohdin, että mitä se sellainen myrkyllinen feminiinisyys voisi sitten olla.

Tasa-arvon puolesta, hybristä vastaan.

Totentanz_logo

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää kaikille! Viikkokuva ja siihen liittyvät merkinnät ovat nyt parin viikon paussilla aikataulupaineiden ja flunssapöpön vuoksi. Tasa-arvon asian edistämistä tullaan jatkamaan tässä blogissa kuitenkin jokaisen päivityksen myötä ympäri vuoden jatkossakin.

Tulevana viikonloppuna matka vie kuitenkin Tampere Kuplii-sarjakuvatapahtumaan, jossa minut tavoittaa lauantaina ja sunnuntaina Keski-Suomen Sarjakuvaseuran myyntipöydän takaa myymässä uusinta vuosijulkaisuamme, sekä jotain irtomateriaalia liittyen tähän blogiin. Totentanzista ei ole vielä painettuna sarjakuvaa, mutta printtejä ja tarroja voi tulla hakemaan tai juttelemaan muuten. Myyntipöytämme sijaitsee tapahtuman Pienlehtimarssissa ja fyysisesti se on Tampere-talon 2. kerroksessa. Pidän myös lyhyen esittelyn seuramme toiminnasta sunnuntaina Kuplalavalla klo 11 kieppeissä, kun Pienlehtimarssin tekijät esittäytyvät.

Blogiin päivitän varmaan jotain kuulumisia Tampereelta myöhemmin ja viikkokuvan pariin palaan heti Tampereen jälkeisellä viikolla.

Toivottavasti kaikki Tampereelle tapahtumaan viikonloppuna tulevat ja blogia lukeneet käväisevät moikkaamassa, tavataan Tampereella!

Old News 07/2018 ”Ei-binäärinen”

Blogpiece_7

Tällä viikolla on vietetty naistenviikkoa, sekä naistenpäivää. Amnestyn Suomen osasto ja Ensi- ja turvakotien liitto on järjestänyt kampanjan jonka kautta voi allekirjoittaa vetoomuksen naisten aseman parantamiseksi Suomessa, sekä tehdä lahjoituksen toimintaan. Jos et ole vielä ehtinyt tehdä kumpaakaan, niin vielä varmasti ehtii mukaan.

Viikon aikana on saanut lukea myös hämmentäviä kannanottoja ihmisiltä, jotka tuntuvat olevan kovin hukassa oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Laura Huhtasaari irtisanoitui feminismistä löydettyään pimppikirjan työpöydältään. Myös miesasiaa ajavat tahot ovat tällä viikolla aktivoituneet muistuttamaan, että myös miehillä on joskus paha olla ja etteivät kaikki miehet kuulu pahan patriarkaattiin.

Huhtasaari tuntuu unohtavan, että naisten asiaa ajaneet feministit ennen häntä ovat mahdollistaneet toiminnallaan hänelle nykyisen eduskuntapaikkansa ja patriarkaatista irtisanoutuvat miehet – minä mukaanlukien – emme koskaan pysty täysin näkemään kaikkia niitä etuja, joita nykyjärjestelmä meille mahdollistaa.

Lopulta kuitenkin asia mies- ja naisnäkökulmasta on tuomittu kiertämään kehää, koska sukupuoli ei ole binäärinen ja se mitä miellämme sukupuoleksi on monesti sosiaalinen konstruktio. Se feminismi, jota Huhtasaari tuntuu eniten pelkäävän on ilmeisesti juuri sitä, joka on ottamassa niitä tärkeitä askelia tämän asian tuomisessa yleiseen ymmärrykseen. Simone de Beauvoirin kirja ”Toinen sukupuoli” on käsitellyt asiaa jo viime vuosisadan puolivälissä.

Jos mennään vielä tuosta taaksepäin niin jo Platon kirjoitti Pidot-dialogissaan Aristofaneen puhuvan kolmesta sukupuolesta: miehestä, naisesta ja androgyynistä. Tuon tekstin julkaisu kun ajoittuu n. 350 vuotta eaa. niin ei voida puhua mistään uudesta ilmiöstä, jossa sukupuolia aletaan keksiä uudelleen. Ehkä olemme feminismin ja naistutkimuksen ansiosta murtautumassa ulos sieltä patriarkaalisesta maailmasta, jossa olemme eläneet pimeää keskiaikaa. Valo ei kuitenkaan paista vielä sillä asemalla, jossa naisille on varmistettu yhtäläiset oikeudet vaan sen jälkeen matkan on jatkuttava niin pitkään, että myös muunsukupuoliset ovat samassa junassa.

Isoin ongelma tuntuu syntyvän siitä, että meillä on tarve lokeroida ja määritellä sukupuoli ja kokemus siitä. Erityisen raskaasti tämä tuntuu cis-sukupuolisten käymässä keskustelussa. Välittyy ajatus siitä, että heiltä ollaan riistämässä oikeus olla miehiä ja naisia haluamillaan tavoilla. Toisin sanoen he haluavat määrittää oikeat tavat ilmaista itseään miehenä tai naisena ja myös muiden tulee ilmaista itseään näiden määritteiden kautta.

Jos sukupuolesta otetaan pois sosiaaliset konstruktiot ja olettamat siitä, miten miesten ja naisten kuuluisi käyttäytyä ja toimia, alamme päästä huomattavasti lähemmäksi sitä todellista tasa-arvoa, jossa myös ei-binääriset sukupuolet saavat olla omia itsejään. Tämä on lopulta meidän kaikkien etu, koska vapaudumme olemaan ainoastaan inhimillisiä toisiamme kohtaan. Meillä on silti vapaus tuntea itsemme feminiinisiksi, maskuliinisiksi tai androgyyneiksi juuri meille merkityksellisellä tavalla – kunhan emme toteuta itseämme hybriksen kautta, alentaen samalla jotain toista.

Old News 06/2018 ”Ouroboros”

Blogpiece_6

Ouroboros on symboli, jolla on kuvattu elämän syklisyyttä, ikuisuutta ja asioiden jatkuvaa toistumista: loppua seuraa aina uusi alku. Häntäänsä syövä käärme.

Symboliin liittyy osaltaan toivoa siitä, että lopulta kaikki aina korjaantuu, mutta myös fatalistista ajattelua ettei sykli ole lopulta meidän omissa käsissämme tai hallittavissamme.

Suomessa muistelemme tänä vuonna sata vuotta sitten sodittua veristä sisällissotaa. Tämä on minusta erittäin hyvä asia, koska vain ottamalla asioista selvää ja varmistamalla, ettei sama pääse toistumaan voimme todellisuudessa alkaa murtamaan tuota sykliä. Noin sata vuotta tuntuu olevan sen muistin pituus, joka ihmisellä kestää unohtaa yhden sukupolven kokemat traumat.

Suomessa on keskitytty käsittelemään paljon viimeisintä kahta sotaamme, josta vielä ei ole sataa vuotta mennyt ja oma kansallinen identiteemme on rakennettu niihin turhankin korostetusti. 1918 käydyn sisällissodan käsittelyllä nyt on hyvä paikkansa myös siksi, että heräisimme huomaamaan minkälaisia rakenteita olemme parhaillaan virittelemässä mm. soteuudistuksen ja aktiivimallin kautta. Mikään ei radikalisoi paremmin, kuin tunne merkityksettömyydestä ja näköalattomuus vaihtoehdoistaan. Mikään ei aseta ihmisiä paremmin toisiaan vastaan, kuin ihmisryhmien leimaaminen rodun, uskonnon, sosioekonomisen aseman tai jonkun muun löyhän nimittäjän avulla.

Lisää mielenkiintoisia artikkeleita voi lukea vaikka kuinka sukkulamadoilla on tutkittu epigeneettisten muistojen siirtyvän jopa 14 sukupolven päähän. Samoin ihmisillä on tutkittu holokaustin uhrien traumojen periytymistä. Tuon artikkelin lisäksi on kuitenkin luettava myös sen kritiikki niin saa paremman kuvan kokonaisuudesta ja siitä kuinka vähän lopulta vielä asiasta tiedämme.

Sarjakuvassani nimikkokyborgi Totentanzin alkuhetki on se tilanne, jossa hänet ostanut teknikko päättää viimein murtaa Ouroboros-loopin. Tästä hetkestä eteenpäin kyborgilla on pääsy myös aiempiin muistoihinsa ja se mitä siitä seuraa selviää aikanaan sarjakuva-albumissa. Halusin nyt viikkokuvalla tuoda tarinaa takaisin hieman lähemmäksi itse päähahmoja ja heidän maailmaansa.

Olemme saaneet nauttia poikkeuksellisesta rauhan ajasta. Siksi nyt on velvollisuutemme miettiä miten Ouroboros saadaan murrettua ennen kuin sykli uusiutuu. Seuraava mahdollisuus voi tulla vasta sadan vuoden kuluttua ja ihmiskunnalla ei välttämättä ole niin paljoa aikaa tuhlattavaksi. Sama ongelma on toki ratkaistava jokaisessa maassa erikseen. Fatalismissakin kuuluu hybriksen ääni: ”Miksi me tekisimme mitään täällä Suomessa, kun väkilukumme vastaa 0,072% maailman väkiluvusta?”

Yhdysvalloissa opiskelijat ovat ottamassa omaa Ouroborostaan haltuun ja järjestämässä ulosmarssia maaliskuun 20. päivänä vastalauseena maansa päättömille aselaeille, jotka tekevät oppilaitoksista toistuvasti teurastamoita. 2012 Sandy Hookin ammuskelun jälkeen kuului jo useasta suusta: ”Ei koskaan enää!” Tämä laskuri on pitänyt lukua kuinka monta kouluammuskelua yhdysvalloissa on ollut tuon hetken jälkeen. Tätä kirjoittassa laskuri on lukemassa 1607.

Tuhat kuusisataaseitsemän. Tuhat kuusisataaseitsemän joukkoampumista yhden valtion oppilaitoksissa joulukuun 2012 jälkeen. Tuhat kuusisataaseitsemän kertaa muistuttamassa siitä, että Ouroboroksen voi aina myös katkaista. Toivottavasti opiskelijat marssivat kouluistaan ulos 20. maaliskuuta, eivätkä palaa, ennen kuin aselait ovat tiukentuneet.

Tässä kolmen viikon sarjassa olen käsitellyt nyt pahuutta ja suhtautumistamme siihen. Paradigmoja, ajattelumalleja joita emme henno haastaa tai ottaa selvää toisten vaikuttimista ja tämä viimeisin käsittelee nyt Ouroborosta ja fatalismia. Toivottavasti sain sinut ajattelemaan syvemmin, kuin mitä olisit tehnyt ilman tätä blogia. Pidän julkaisusta taas viikon tauon, luen jotain, luonnostelen ja kerään aiheita seuraavaan kolmen viikon sarjaan.

Old News 05/2018 ”Paradigmat”

Blogpiece_5

”Tiedän vain sen, etten tiedä” Tätä lausetta on laitettu Sokrateen suuhun hänen puolustuspuheenvuoroissaan ja siitä on muutama eri muoto. Olennaisinta on kuitenkin sen ytimessä oleva avoimuus uudelle tiedolle.

Tällä ohjeella olen huomannut parhaaksi lähestyä keskusteluja, jotka voisivat ravistella omaani tai toisen ajattelumallia maailmasta, kaikkeudesta ja mistä tahansa. Se toimii ohjenuorana, kun yritän ymmärtää toista tai välttää saarnamiehen manttelia jos näkemykseni eroaa.

Meillä on silti tarve rakentaa maailmankatsomuksemme kokemustemme ja oppimamme kautta paradigmojen varaan. Sellaisten ydintotuuksien, joihin emme mielellämme koske. Niitä joko puolustetaan suu vaahdossa raivoten tai ne pidetään niin visusti lukittuina salaisuuksina, että jos joku niitä vahingossa lähestyy ne verhotaan huumorin ja vitsien savuverhoon. ”Se oli vain tsoukki!”

Lisäksi monelle omat paradigmat saattavat todella olla niin salaisia, että niiden vaikuttimia omaan toimintaan ei edes itse ymmärretä.

Moraalirelativismi on sitä, että ajatellaan jokaisen ajattelumallin olevan itsessään yhtä arvokas. Kuitenkin unohdamme helposti, että samalla kun vaivattomasti kellumme kukin omien paradigmojemme varassa vältellen kohteliaasti muita kellujia ja yhteentörmäyksiä niin pinnan alla on aina odottamassa muita, jotka eivät jaa arvopohjaamme millään lailla.

Suosiolliset olosuhteet, poliitikkojen käyttämä retoriikka, korruptio, puutteellinen lainsäädäntö. Mm. nämä muodostavat tilanteita, joissa kellujat saattavat huomata, että vesi onkin muuttunut nopeasti sameammaksi ja siellä uiskentelee aivan uudenlaisia kaloja.

Liukuhihnapäätöksiä tekevä Migri, Yhdysvaltojen Immigration and Customs Enforcement, ICE ( linkistä aukeaa raportti ICE:n toimesta säilöönotettujen maahanmuuttajien kuolemista ja niiden salailusta ) ja vanha kunnon Gestapo. Paralleelit näiden välillä ovat aika hätkähdyttäviä, kun mietitään minkälaisia ihmisiä jokainen on toimintaansa tarvinnut. Moni ei ole kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ennen kuin koputus on kuulunut omalta ovelta.

Uskallatko haastaa omat paradigmasi? Hybris on se ääni, joka sanoo, että ”kyllä minä tiedän”

Old News 04/2018 ”Pahuudesta”

Blogpiece_4

Meillä on suuri tarve leimata pahat teot ja nostaa pahuus tikun nokkaan kun viimein havaitsemme sitä keskuudessamme.

Keskitysleirit, Josef Fritzl, 9/11 tapahtumat. Noitavainot, jalkapuut, giljotiinit. Jokela, Ut∅ya, Sandy Hook, Abu Ghraib. Median kautta meille vyöryy yhä uusia tarinoita yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien kyvystä pahuuteen ja julmuuteen. Erittelemme hirmutekoja ja sarjamurhaajista tehdään kokonaisia dokumenttisarjoja.

Kuinka se minun naapurini? Sehän oli ihan tavallisen oloinen. Tuo ihminen on todellinen hirviö! Minä noudatin vain lakia ja ohjeita!

Sosiaalipsykologit tekevät kokeita joissa havaitaan samoja asioita: jokainen meistä on kykenevä pahoihin tekoihin, kun olosuhteet ovat oikeat. Stanfordin vankilatestin tekijä, Philip Zimbardo antaa ilmiölle nimen ”The Lucifer effect”

Kuitenkin kun asiaa lähdetään tarkastelemaan, on pahuuden aina mahdollistanut otollinen ympäristö ja olot. Välinpitämätön tai hiljaiseksi peloiteltu muu väestö. Suojattu ympäristö joka on tarjonnut puitteet teoille tai sokea usko auktoriteettiin. Tai pahimmassa tapauksessa valta yhdistettynä liian laiskaan tapaan ajatella ja kaikkiin edellisiin, kuten ”juutalalaiskysymyksen lopuillisen ratkaisun” arkkitehti Adolf Eichmanniin, joka oikeudenkäynnissään kertoi vain noudattaneensa Immanuel Kantin velvollisuusperiaatetta ja olleensa kuuliainen laeille ja säännöille.

”Jos et sinä tee, joku muu kyllä tekee.”
”Katso mitä olet jo tehnyt, nyt et voi enää kääntyä takaisin.”
Tällä logiikalla natsit, mafia ja huumediilerit ovat houkutelleet tavallisia kansalaisia toimintaansa aina jos ei ideologia ole muuten miellyttänyt jo ennestään. Pikkuhiljaa.

Pahuus on kalteva pinta, jossa ensimmäinen loiva askel alaspäin on hybrikselle antautuminen. Lupa ajatella toisesta vähemmän kuin olisi tarpeen. Itselle kerrottu valhe, että toiminnalle on joku suurempi oikeutus. Jokainen askel on kuitenkin tietoinen valinta ja milloin vain on mahdollista ottaa askel toiseen suuntaan. Monesti jos ei muu yhteistö pääse tähän väliin, ollaan liukasteltu jo aika pitkälle pintaa pitkin alaspäin ja lopputulos on se, jota nimitämme pahuudeksi.

Meillä on tarve leimata pahat teot, jotta emme huomaisi olevamme osasyyllisiä kun annamme jonkun liukua liian alas niin pitkälle, että hän rikkoo yhteisöä vastaan. Oikeudenkäynti on useimmiten se lopullinen tragedia joka tarjoaa muulle yhteisölle tarvitsemansa katarsiksen, puhdistumisen.

Yhdysvalloissa on parhaillaan muodikasta esittää profiilikuvissaan tai meeminä ”I did not vote for Trump” kun aiheellisempaa olisi astua rohkeasti esiin, ottaa vastuu ja ilmoittaa: ”I did not vote”

Kotimaan kamaralla

Viikkokuva on tällä viikolla tauolla ja ensi viikon aikana siirryn tarkastelemaan hybriksen ongelmaa vähän toiselta kulmalta, mutta nyt tälle viikolle on tullut kotimaassa sellaista uutista, josta en voi olla kirjoittamatta tänne.

Suomessa on nyt Ylen ja Long Playn toimesta saatu haastattelujen kautta selville, että Taideteollisessa korkeakoulussa vaikuttanut professori ja elokuvaohjaaja Lauri Törhönen on myös kunnostautunut seksuaalisen häirinnän saralla toimiessaan elokuvataiteen puolella opettajana ja professorina TaiKissa. Suomessa henkilön nimen julkaiseminen on aika poikkeuksellista tällaisessa tilanteessa ja minusta tähän kannattaa kiinnittää juuri siksi asianmukaisella vakavuudella huomiota.

Ylen jutun voi lukea täältä ja sen tueksi muutaman sivuäänen Long Playn kautta, kannattaa lukaista täältä ja täältä. Näistä saa jo aika hyvän kelan myös niistä yleisimmistä vastareaktioista mitä tämä paljastus on jo synnyttänyt.

Omia tunnetilojani kuvaa ehkä parhaiten suuttumus, pettymys ja kiukku tällä hetkellä.

Taideteollinen korkeakoulu (nykyisellään osa Aalto-yliopistoa) on yksi niistä yliopistoista Suomessa, jonne haetaan pitkään ja hartaasti ja jo sinne hakevat ovat todella haavoittuvassa tilanteessa. Ennen monipäiväisiä pääsykokeita on ennakkotehtäviä, joiden perusteella karsitaan jo valtaosa kiinnostuneista pois. Pääsykokeet ovat useammassa vaiheessa, kestävät useamman päivän ja kaikki mukana olevat ovat jo tosi lahjakkaita. Tällaisessa tilanteessa nuorten naisten saalistaminen kesken pääsykokeiden tai niiden jälkeen (sikäli että se olisi muutenkaan milloinkaan OK) on aivan käsittämättömän häikäilemätöntä. Suomessa ei myös todella ole kovin montaa vaihtoehtoa mistä valita, jos haluaa elokuvataidetta opiskella.

Kaikki nämä yllä mainitut tekijät antavat hakijoita arvosteleville professoreille ja opettajille valtavasti valtaa hakijoiden suhteen. Vuosittain opiskelijoita otetaan sisään niin pieni osa alkuperäisten ennakkotehtävien lähettäneiden määrästä, että tämän vallan käyttäminen vipuvartena mihin tahansa on juuri siksi niin moninkertaisesti väärin.

Pääsykokeet ovat mielettömän intensiiviset ja stressaavat ihan kaikkialla. Luovilla aloilla minusta vielä korostetummin. Kuinka moni mies sai epäreilun edun pääsykokeissa siitä, että he eivät joutuneet muun pääsykoestressin keskellä pohtimaan miten suhtautuvat sinua arvioivan professorin harjoittamaan häirintään tai ehdotteluihin?

Kuinka paljon lahjakkaita tekijöitä todella menetettiin elokuvataiteesta sen takia, että kiinnostus alaa kohtaa ja usko mahdollisuuksiin sammutettiin pääsykokeissa tai niiden jälkeen tällä tavalla? Ja jos nyt on kaksikymmentä haastateltua kertonut tilanteista joissa Törhönen on mennyt liian pitkälle heidän mielestään, mutta oletettavasti ei ole päästy tarpeeksi pitkälle professorin mielestä, niin montako tarinaa on vielä kuulematta niistä tilanteista, kun saalistava professori on onnistunut tavoitteessaan?

Onneksi toimittajat tekevät työtään. Tästä varmasti kuullaan lisää. Törhönen ei itse ole asiaa vielä kommentoinut.

Old News 03/2018 ”Mädät rakenteet”

Blogpiece_3

The Guardian julkaisi menneellä viikolla reportaasin, jonka mukaan YK:n sisällä on rakentuneena mitavat koneistot järjestelmälliselle seksuaaliselle häirinnälle ja sen peittelylle.

Tämä on aika surullinen uutinen organisaatiosta, joka perustettiin toisen maailmansodan jälkeen nimenomaan pitämään huolta ihmisoikeuksista ja ajamaan tasa-arvon ja yhdenmukaisuuden asiaa. Ihan siinä määrin, että ihmisoikeudet on yleismaailmallisesti määritetty YK:n toimesta ja samoin myös 1979 tehty ”kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus” (jonka Suomi ratifioi heti perään elokuuussa 1986) on YK:n käsialaa.

YK on jo saanut kritiikkiä osakseen tehottomuudesta aiemminkin ja tällaisten syytösten luulisi reilussa kymmenessä vuodessa johtavan jonkinlaiseen itsesäätelyyn. Nyt The Guardianin jutussa kuitenkin tuntuu käyvän ilmi, että organisation sisällä asiasta ollaan piittaamattomia. Miten näin kaukana voidaan olla omista asetuksistaan organisaatiossa, joka määrittää pohjan monien valtioiden lainsäädännölle?

Hyvien uutisten saralla sen sijaan Yhdysvalloissa käytiin viimein oikeutta liikuntalääkäri Lawrence G. Nassaria vastaan, jota syytettiin useiden naispuolisten voimistelijoiden hyvåksikäytöstä urallaan. Uhreja oli ehtinyt kertyä yli 150, jotka tapahtumahetkillä ovat olleet nuoria tai lapsia.

Oikeudenkäyntiä johtanut tuomari Rosemarie Aquilina antoi uhreille poikkeuksellisen paljon tilaa puhua ja rohkaisi kaltoinkohdeltuja astumaan kokemuksiensa kanssa esiin. Mahdollisuus puhua kokemuksistaan kaikkien vaiettujen vuosien jälkeen ja se, että näkee samassa oikeussalissa muut uhrit ja kuulee heidän kokemuksensa on varmasti ollut monelle uhrille eräänlainen katarsis. Ainakin toivon sen tuoneen helpotusta ja lisäksi tieto, että Nassarin saama tuomio pitää hänet kaltereiden takana loppuelämänsä ajan. Tuomio tuli lopulta seitsemästä hyväksikäytöstä, joihin Nassar myönsi syyllisyytensä.

Hollywoodissa myös asiat etenee, Wonder Woman 2 elokuvan kuvauksissa tullaan soveltamaan ensimmäisen kerran tiukentuneita seksuaalisen häirinnän ohjesääntöjä, joita alettiin puuhata Harvey Weinsteinin törkyjen pulpahdettua pintaan.

Lisäksi vielä tapahtui Women’s March 2018 joka oli väkimäärältään ehkä isompi kuin mikään yhden päivän mielenilmaus koskaan.

Blogin Old News viikkokuva on nyt suunnitellusti luovalla tauolla seuraavan viikon ja uusi päivitys on kahden viikon kuluttua. Jos tässä kolmen viikon aikana käsittelin jotain sinulle tärkeää asiaa tai sinulle herää ajatuksia, niin jaathan linkin uutisvirtaasi ja keskustelet lähipiirisi kanssa lukemastasi.

Old News 02/2018 ”Samalla puolella”

Blogpiece_2

Tällä viikolla olen pohtinut aika paljon erään holokaustista selvinneen kirjailijan, Elie Wieselin sanoja:
“I swore never to be silent whenever and wherever human beings endure suffering and humiliation. We must take sides. Neutrality helps the oppressor, never the victim. Silence encourages the tormentor, never the tormented.”

Samaan aikaan kuitenkin, kun #metoo kampanja saa lisää tuulta alleen alkaa kampanjalle löytyä myös vastaääniä.

Tämä tuntuu hulluimmalta siksi, että tilanteessa pitäisi olla mahdollista vetää selkeä raja, jonka toisella puolella ovat ahdisteluun syyllistyvät ja siitä piittaamattomat ja toisella puolella sen vastustajat ja uhrit. Syytösten tulisi kulkea vain tuon rajan ylitse, ei johtaa kiistelyyn siitä kenen kokemus on todellisempi ja kuinka ahdistelukokemus voidaan toisen puolesta määritellä.

Syy miksi raja on mahdollisimman nopeasti vedettävä tulee aika hyvin esiin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon erinomaisessa ”Vihan ja inhon internet” -teoksessa. Jokainen ahdistelija, nettitrolli ym. misogyyni siirtää toiminnallaan rajaa joka tapauksessa kaventaen toisten oikeutta olla ja toimia. Jokainen hiljainen ohitus, jossa tilanteeseen ei puututa ja sitä ei tuomita on luovuttamista: tila on silloin menetetty ja valtaus voi jatkua.

Siksi minusta on olennaisen tärkeää, että ihan kaikki – myös valkoihoiset cismiehet – osallistuvat tähän samaan keskusteluun. Haastan tulevalla viikolla itseni ja muut vetämään rajan treenisalin pukuhuonekeskustelussa tai saunan lauteilla tai vaikka työpaikan kahvipöydässä ja sanomaan ääneen vastalauseensa asiallisesti jos joku seurueesta yrittää hivuttaa rajaa minkä tahansa ihmisryhmän kustannuksella.

Ideaalimaailmassa olemme kaikki samalla puolella. Pelko on, että sinne on kuitenkin vielä matkaa ja unelma uhkaa karata vielä kauemmaksi.

Old News 01/2018 ”Their time is up!”

Blogpiece_1

Oprah Winfrey piti Golden Globe-gaalassa puheen jonka kaikuja ja aaltoja saadaan varmasti seurata pitkään. ”Their time is up!”

Sinäkin voit olla ”magnificent woman” tai ”pretty phenomenal man” tai mitä vain jos mikään noista kriteereistä ei kohdallasi täyty. Tärkeintä on, ettei Oprahin viestille käy kuten tarinassani: keskustelu jää eri ryhmien sisäiseksi, se pirstaloituu ja takertuu lillukanvarsiin, eikä muutu aidoksi kulttuuria muuttavaksi voimaksi.