Old News 06/2018 ”Ouroboros”

Blogpiece_6

Ouroboros on symboli, jolla on kuvattu elämän syklisyyttä, ikuisuutta ja asioiden jatkuvaa toistumista: loppua seuraa aina uusi alku. Häntäänsä syövä käärme.

Symboliin liittyy osaltaan toivoa siitä, että lopulta kaikki aina korjaantuu, mutta myös fatalistista ajattelua ettei sykli ole lopulta meidän omissa käsissämme tai hallittavissamme.

Suomessa muistelemme tänä vuonna sata vuotta sitten sodittua veristä sisällissotaa. Tämä on minusta erittäin hyvä asia, koska vain ottamalla asioista selvää ja varmistamalla, ettei sama pääse toistumaan voimme todellisuudessa alkaa murtamaan tuota sykliä. Noin sata vuotta tuntuu olevan sen muistin pituus, joka ihmisellä kestää unohtaa yhden sukupolven kokemat traumat.

Suomessa on keskitytty käsittelemään paljon viimeisintä kahta sotaamme, josta vielä ei ole sataa vuotta mennyt ja oma kansallinen identiteemme on rakennettu niihin turhankin korostetusti. 1918 käydyn sisällissodan käsittelyllä nyt on hyvä paikkansa myös siksi, että heräisimme huomaamaan minkälaisia rakenteita olemme parhaillaan virittelemässä mm. soteuudistuksen ja aktiivimallin kautta. Mikään ei radikalisoi paremmin, kuin tunne merkityksettömyydestä ja näköalattomuus vaihtoehdoistaan. Mikään ei aseta ihmisiä paremmin toisiaan vastaan, kuin ihmisryhmien leimaaminen rodun, uskonnon, sosioekonomisen aseman tai jonkun muun löyhän nimittäjän avulla.

Lisää mielenkiintoisia artikkeleita voi lukea vaikka kuinka sukkulamadoilla on tutkittu epigeneettisten muistojen siirtyvän jopa 14 sukupolven päähän. Samoin ihmisillä on tutkittu holokaustin uhrien traumojen periytymistä. Tuon artikkelin lisäksi on kuitenkin luettava myös sen kritiikki niin saa paremman kuvan kokonaisuudesta ja siitä kuinka vähän lopulta vielä asiasta tiedämme.

Sarjakuvassani nimikkokyborgi Totentanzin alkuhetki on se tilanne, jossa hänet ostanut teknikko päättää viimein murtaa Ouroboros-loopin. Tästä hetkestä eteenpäin kyborgilla on pääsy myös aiempiin muistoihinsa ja se mitä siitä seuraa selviää aikanaan sarjakuva-albumissa. Halusin nyt viikkokuvalla tuoda tarinaa takaisin hieman lähemmäksi itse päähahmoja ja heidän maailmaansa.

Olemme saaneet nauttia poikkeuksellisesta rauhan ajasta. Siksi nyt on velvollisuutemme miettiä miten Ouroboros saadaan murrettua ennen kuin sykli uusiutuu. Seuraava mahdollisuus voi tulla vasta sadan vuoden kuluttua ja ihmiskunnalla ei välttämättä ole niin paljoa aikaa tuhlattavaksi. Sama ongelma on toki ratkaistava jokaisessa maassa erikseen. Fatalismissakin kuuluu hybriksen ääni: ”Miksi me tekisimme mitään täällä Suomessa, kun väkilukumme vastaa 0,072% maailman väkiluvusta?”

Yhdysvalloissa opiskelijat ovat ottamassa omaa Ouroborostaan haltuun ja järjestämässä ulosmarssia maaliskuun 20. päivänä vastalauseena maansa päättömille aselaeille, jotka tekevät oppilaitoksista toistuvasti teurastamoita. 2012 Sandy Hookin ammuskelun jälkeen kuului jo useasta suusta: ”Ei koskaan enää!” Tämä laskuri on pitänyt lukua kuinka monta kouluammuskelua yhdysvalloissa on ollut tuon hetken jälkeen. Tätä kirjoittassa laskuri on lukemassa 1607.

Tuhat kuusisataaseitsemän. Tuhat kuusisataaseitsemän joukkoampumista yhden valtion oppilaitoksissa joulukuun 2012 jälkeen. Tuhat kuusisataaseitsemän kertaa muistuttamassa siitä, että Ouroboroksen voi aina myös katkaista. Toivottavasti opiskelijat marssivat kouluistaan ulos 20. maaliskuuta, eivätkä palaa, ennen kuin aselait ovat tiukentuneet.

Tässä kolmen viikon sarjassa olen käsitellyt nyt pahuutta ja suhtautumistamme siihen. Paradigmoja, ajattelumalleja joita emme henno haastaa tai ottaa selvää toisten vaikuttimista ja tämä viimeisin käsittelee nyt Ouroborosta ja fatalismia. Toivottavasti sain sinut ajattelemaan syvemmin, kuin mitä olisit tehnyt ilman tätä blogia. Pidän julkaisusta taas viikon tauon, luen jotain, luonnostelen ja kerään aiheita seuraavaan kolmen viikon sarjaan.

Old News 05/2018 ”Paradigmat”

Blogpiece_5

”Tiedän vain sen, etten tiedä” Tätä lausetta on laitettu Sokrateen suuhun hänen puolustuspuheenvuoroissaan ja siitä on muutama eri muoto. Olennaisinta on kuitenkin sen ytimessä oleva avoimuus uudelle tiedolle.

Tällä ohjeella olen huomannut parhaaksi lähestyä keskusteluja, jotka voisivat ravistella omaani tai toisen ajattelumallia maailmasta, kaikkeudesta ja mistä tahansa. Se toimii ohjenuorana, kun yritän ymmärtää toista tai välttää saarnamiehen manttelia jos näkemykseni eroaa.

Meillä on silti tarve rakentaa maailmankatsomuksemme kokemustemme ja oppimamme kautta paradigmojen varaan. Sellaisten ydintotuuksien, joihin emme mielellämme koske. Niitä joko puolustetaan suu vaahdossa raivoten tai ne pidetään niin visusti lukittuina salaisuuksina, että jos joku niitä vahingossa lähestyy ne verhotaan huumorin ja vitsien savuverhoon. ”Se oli vain tsoukki!”

Lisäksi monelle omat paradigmat saattavat todella olla niin salaisia, että niiden vaikuttimia omaan toimintaan ei edes itse ymmärretä.

Moraalirelativismi on sitä, että ajatellaan jokaisen ajattelumallin olevan itsessään yhtä arvokas. Kuitenkin unohdamme helposti, että samalla kun vaivattomasti kellumme kukin omien paradigmojemme varassa vältellen kohteliaasti muita kellujia ja yhteentörmäyksiä niin pinnan alla on aina odottamassa muita, jotka eivät jaa arvopohjaamme millään lailla.

Suosiolliset olosuhteet, poliitikkojen käyttämä retoriikka, korruptio, puutteellinen lainsäädäntö. Mm. nämä muodostavat tilanteita, joissa kellujat saattavat huomata, että vesi onkin muuttunut nopeasti sameammaksi ja siellä uiskentelee aivan uudenlaisia kaloja.

Liukuhihnapäätöksiä tekevä Migri, Yhdysvaltojen Immigration and Customs Enforcement, ICE ( linkistä aukeaa raportti ICE:n toimesta säilöönotettujen maahanmuuttajien kuolemista ja niiden salailusta ) ja vanha kunnon Gestapo. Paralleelit näiden välillä ovat aika hätkähdyttäviä, kun mietitään minkälaisia ihmisiä jokainen on toimintaansa tarvinnut. Moni ei ole kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ennen kuin koputus on kuulunut omalta ovelta.

Uskallatko haastaa omat paradigmasi? Hybris on se ääni, joka sanoo, että ”kyllä minä tiedän”

Old News 04/2018 ”Pahuudesta”

Blogpiece_4

Meillä on suuri tarve leimata pahat teot ja nostaa pahuus tikun nokkaan kun viimein havaitsemme sitä keskuudessamme.

Keskitysleirit, Josef Fritzl, 9/11 tapahtumat. Noitavainot, jalkapuut, giljotiinit. Jokela, Ut∅ya, Sandy Hook, Abu Ghraib. Median kautta meille vyöryy yhä uusia tarinoita yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien kyvystä pahuuteen ja julmuuteen. Erittelemme hirmutekoja ja sarjamurhaajista tehdään kokonaisia dokumenttisarjoja.

Kuinka se minun naapurini? Sehän oli ihan tavallisen oloinen. Tuo ihminen on todellinen hirviö! Minä noudatin vain lakia ja ohjeita!

Sosiaalipsykologit tekevät kokeita joissa havaitaan samoja asioita: jokainen meistä on kykenevä pahoihin tekoihin, kun olosuhteet ovat oikeat. Stanfordin vankilatestin tekijä, Philip Zimbardo antaa ilmiölle nimen ”The Lucifer effect”

Kuitenkin kun asiaa lähdetään tarkastelemaan, on pahuuden aina mahdollistanut otollinen ympäristö ja olot. Välinpitämätön tai hiljaiseksi peloiteltu muu väestö. Suojattu ympäristö joka on tarjonnut puitteet teoille tai sokea usko auktoriteettiin. Tai pahimmassa tapauksessa valta yhdistettynä liian laiskaan tapaan ajatella ja kaikkiin edellisiin, kuten ”juutalalaiskysymyksen lopuillisen ratkaisun” arkkitehti Adolf Eichmanniin, joka oikeudenkäynnissään kertoi vain noudattaneensa Immanuel Kantin velvollisuusperiaatetta ja olleensa kuuliainen laeille ja säännöille.

”Jos et sinä tee, joku muu kyllä tekee.”
”Katso mitä olet jo tehnyt, nyt et voi enää kääntyä takaisin.”
Tällä logiikalla natsit, mafia ja huumediilerit ovat houkutelleet tavallisia kansalaisia toimintaansa aina jos ei ideologia ole muuten miellyttänyt jo ennestään. Pikkuhiljaa.

Pahuus on kalteva pinta, jossa ensimmäinen loiva askel alaspäin on hybrikselle antautuminen. Lupa ajatella toisesta vähemmän kuin olisi tarpeen. Itselle kerrottu valhe, että toiminnalle on joku suurempi oikeutus. Jokainen askel on kuitenkin tietoinen valinta ja milloin vain on mahdollista ottaa askel toiseen suuntaan. Monesti jos ei muu yhteistö pääse tähän väliin, ollaan liukasteltu jo aika pitkälle pintaa pitkin alaspäin ja lopputulos on se, jota nimitämme pahuudeksi.

Meillä on tarve leimata pahat teot, jotta emme huomaisi olevamme osasyyllisiä kun annamme jonkun liukua liian alas niin pitkälle, että hän rikkoo yhteisöä vastaan. Oikeudenkäynti on useimmiten se lopullinen tragedia joka tarjoaa muulle yhteisölle tarvitsemansa katarsiksen, puhdistumisen.

Yhdysvalloissa on parhaillaan muodikasta esittää profiilikuvissaan tai meeminä ”I did not vote for Trump” kun aiheellisempaa olisi astua rohkeasti esiin, ottaa vastuu ja ilmoittaa: ”I did not vote”

Kotimaan kamaralla

Viikkokuva on tällä viikolla tauolla ja ensi viikon aikana siirryn tarkastelemaan hybriksen ongelmaa vähän toiselta kulmalta, mutta nyt tälle viikolle on tullut kotimaassa sellaista uutista, josta en voi olla kirjoittamatta tänne.

Suomessa on nyt Ylen ja Long Playn toimesta saatu haastattelujen kautta selville, että Taideteollisessa korkeakoulussa vaikuttanut professori ja elokuvaohjaaja Lauri Törhönen on myös kunnostautunut seksuaalisen häirinnän saralla toimiessaan elokuvataiteen puolella opettajana ja professorina TaiKissa. Suomessa henkilön nimen julkaiseminen on aika poikkeuksellista tällaisessa tilanteessa ja minusta tähän kannattaa kiinnittää juuri siksi asianmukaisella vakavuudella huomiota.

Ylen jutun voi lukea täältä ja sen tueksi muutaman sivuäänen Long Playn kautta, kannattaa lukaista täältä ja täältä. Näistä saa jo aika hyvän kelan myös niistä yleisimmistä vastareaktioista mitä tämä paljastus on jo synnyttänyt.

Omia tunnetilojani kuvaa ehkä parhaiten suuttumus, pettymys ja kiukku tällä hetkellä.

Taideteollinen korkeakoulu (nykyisellään osa Aalto-yliopistoa) on yksi niistä yliopistoista Suomessa, jonne haetaan pitkään ja hartaasti ja jo sinne hakevat ovat todella haavoittuvassa tilanteessa. Ennen monipäiväisiä pääsykokeita on ennakkotehtäviä, joiden perusteella karsitaan jo valtaosa kiinnostuneista pois. Pääsykokeet ovat useammassa vaiheessa, kestävät useamman päivän ja kaikki mukana olevat ovat jo tosi lahjakkaita. Tällaisessa tilanteessa nuorten naisten saalistaminen kesken pääsykokeiden tai niiden jälkeen (sikäli että se olisi muutenkaan milloinkaan OK) on aivan käsittämättömän häikäilemätöntä. Suomessa ei myös todella ole kovin montaa vaihtoehtoa mistä valita, jos haluaa elokuvataidetta opiskella.

Kaikki nämä yllä mainitut tekijät antavat hakijoita arvosteleville professoreille ja opettajille valtavasti valtaa hakijoiden suhteen. Vuosittain opiskelijoita otetaan sisään niin pieni osa alkuperäisten ennakkotehtävien lähettäneiden määrästä, että tämän vallan käyttäminen vipuvartena mihin tahansa on juuri siksi niin moninkertaisesti väärin.

Pääsykokeet ovat mielettömän intensiiviset ja stressaavat ihan kaikkialla. Luovilla aloilla minusta vielä korostetummin. Kuinka moni mies sai epäreilun edun pääsykokeissa siitä, että he eivät joutuneet muun pääsykoestressin keskellä pohtimaan miten suhtautuvat sinua arvioivan professorin harjoittamaan häirintään tai ehdotteluihin?

Kuinka paljon lahjakkaita tekijöitä todella menetettiin elokuvataiteesta sen takia, että kiinnostus alaa kohtaa ja usko mahdollisuuksiin sammutettiin pääsykokeissa tai niiden jälkeen tällä tavalla? Ja jos nyt on kaksikymmentä haastateltua kertonut tilanteista joissa Törhönen on mennyt liian pitkälle heidän mielestään, mutta oletettavasti ei ole päästy tarpeeksi pitkälle professorin mielestä, niin montako tarinaa on vielä kuulematta niistä tilanteista, kun saalistava professori on onnistunut tavoitteessaan?

Onneksi toimittajat tekevät työtään. Tästä varmasti kuullaan lisää. Törhönen ei itse ole asiaa vielä kommentoinut.