Ouroboros on symboli, jolla on kuvattu elämän syklisyyttä, ikuisuutta ja asioiden jatkuvaa toistumista: loppua seuraa aina uusi alku. Häntäänsä syövä käärme.
Symboliin liittyy osaltaan toivoa siitä, että lopulta kaikki aina korjaantuu, mutta myös fatalistista ajattelua ettei sykli ole lopulta meidän omissa käsissämme tai hallittavissamme.
Suomessa muistelemme tänä vuonna sata vuotta sitten sodittua veristä sisällissotaa. Tämä on minusta erittäin hyvä asia, koska vain ottamalla asioista selvää ja varmistamalla, ettei sama pääse toistumaan voimme todellisuudessa alkaa murtamaan tuota sykliä. Noin sata vuotta tuntuu olevan sen muistin pituus, joka ihmisellä kestää unohtaa yhden sukupolven kokemat traumat.
Suomessa on keskitytty käsittelemään paljon viimeisintä kahta sotaamme, josta vielä ei ole sataa vuotta mennyt ja oma kansallinen identiteemme on rakennettu niihin turhankin korostetusti. 1918 käydyn sisällissodan käsittelyllä nyt on hyvä paikkansa myös siksi, että heräisimme huomaamaan minkälaisia rakenteita olemme parhaillaan virittelemässä mm. soteuudistuksen ja aktiivimallin kautta. Mikään ei radikalisoi paremmin, kuin tunne merkityksettömyydestä ja näköalattomuus vaihtoehdoistaan. Mikään ei aseta ihmisiä paremmin toisiaan vastaan, kuin ihmisryhmien leimaaminen rodun, uskonnon, sosioekonomisen aseman tai jonkun muun löyhän nimittäjän avulla.
Lisää mielenkiintoisia artikkeleita voi lukea vaikka kuinka sukkulamadoilla on tutkittu epigeneettisten muistojen siirtyvän jopa 14 sukupolven päähän. Samoin ihmisillä on tutkittu holokaustin uhrien traumojen periytymistä. Tuon artikkelin lisäksi on kuitenkin luettava myös sen kritiikki niin saa paremman kuvan kokonaisuudesta ja siitä kuinka vähän lopulta vielä asiasta tiedämme.
Sarjakuvassani nimikkokyborgi Totentanzin alkuhetki on se tilanne, jossa hänet ostanut teknikko päättää viimein murtaa Ouroboros-loopin. Tästä hetkestä eteenpäin kyborgilla on pääsy myös aiempiin muistoihinsa ja se mitä siitä seuraa selviää aikanaan sarjakuva-albumissa. Halusin nyt viikkokuvalla tuoda tarinaa takaisin hieman lähemmäksi itse päähahmoja ja heidän maailmaansa.
Olemme saaneet nauttia poikkeuksellisesta rauhan ajasta. Siksi nyt on velvollisuutemme miettiä miten Ouroboros saadaan murrettua ennen kuin sykli uusiutuu. Seuraava mahdollisuus voi tulla vasta sadan vuoden kuluttua ja ihmiskunnalla ei välttämättä ole niin paljoa aikaa tuhlattavaksi. Sama ongelma on toki ratkaistava jokaisessa maassa erikseen. Fatalismissakin kuuluu hybriksen ääni: ”Miksi me tekisimme mitään täällä Suomessa, kun väkilukumme vastaa 0,072% maailman väkiluvusta?”
Yhdysvalloissa opiskelijat ovat ottamassa omaa Ouroborostaan haltuun ja järjestämässä ulosmarssia maaliskuun 20. päivänä vastalauseena maansa päättömille aselaeille, jotka tekevät oppilaitoksista toistuvasti teurastamoita. 2012 Sandy Hookin ammuskelun jälkeen kuului jo useasta suusta: ”Ei koskaan enää!” Tämä laskuri on pitänyt lukua kuinka monta kouluammuskelua yhdysvalloissa on ollut tuon hetken jälkeen. Tätä kirjoittassa laskuri on lukemassa 1607.
Tuhat kuusisataaseitsemän. Tuhat kuusisataaseitsemän joukkoampumista yhden valtion oppilaitoksissa joulukuun 2012 jälkeen. Tuhat kuusisataaseitsemän kertaa muistuttamassa siitä, että Ouroboroksen voi aina myös katkaista. Toivottavasti opiskelijat marssivat kouluistaan ulos 20. maaliskuuta, eivätkä palaa, ennen kuin aselait ovat tiukentuneet.
Tässä kolmen viikon sarjassa olen käsitellyt nyt pahuutta ja suhtautumistamme siihen. Paradigmoja, ajattelumalleja joita emme henno haastaa tai ottaa selvää toisten vaikuttimista ja tämä viimeisin käsittelee nyt Ouroborosta ja fatalismia. Toivottavasti sain sinut ajattelemaan syvemmin, kuin mitä olisit tehnyt ilman tätä blogia. Pidän julkaisusta taas viikon tauon, luen jotain, luonnostelen ja kerään aiheita seuraavaan kolmen viikon sarjaan.
